Täysin toimintakykyinen syömishäiriöpotilas

Tämä teksti saattaa järkyttää herkkiä lukijoita.

Olen ollut alkuviikon kipeänä, joten olen saanut tutustua tarkemmin käsitteeseen aika. On siis ollut todellakin aikaa pohtia, miten pitkän ja tuskaisen matkan olen saanut lyhyen, mutta tapahtumarikkaan elämäni aikana kulkea. Tuntuu, että olen halunnut kirjoittaa tästä aiheesta jo 10 vuotta, mutta rohkeutta siihen ei ole ollut. Nyt minulla kuitenkin helevetti vie on!

Mistä tunnistaa syömishäiriötä sairastavan ihmisen? Törröttävistä luista? Polvien alapuolella roikkuvista silmäpusseista? Kenties kerrospukeutumisesta tai väsyneestä yleisilmeestä? NOOOOOOUP! Kuka tahansa voi kärsiä syömishäiriöstä, mutta sairastuneet piilottavat sairautensa niin ovelasti, ettemme me kanssakulkijat sitä huomaa. Syömishäiriö on nimittäin mielen sairaus, jossa todella leikitellään omalla hengellä. Se hallitsee yksilön elämää niin fyysisesti, psyykkisesti kuin sosiaalisestikin.

MINÄ VS. RUOKAHELVETTI

Puhun syömishäiriöstäni nimellä Petra.

Ensin Petra oli hyvä ystävä. Lojaali, läsnä, aina kannustamassa minua olemaan parempi (laihempi) versio itsestäni. Ajan kuluessa se kuitenkin teki itsestään elämäni keskipisteen ja HOKKUS POKKUS, muille ajatuksille, kavereille tai elämälle ei vain yksinkertaisesti ollut tilaa.

Ensimmäistä kertaa Petra vieraili luonani ollessani 9-vuotias. 10-vuotiaana se kannusti minua jo tekemään vatsalihaksia, sillä hyi olkoon mahani pömpötti rumasti housujen reunalta. 11-vuotiaana muiden syödessä karkkia leffan aikana, minä piirtelin Petran kanssa itsestäni motivaatiokuvia; omakuvani nyt ja saavuttaessani ihannepainoni. Tavoitteena oli by the way -10kg.

14-vuotiaana ystäväni Petra päätti valloittaa uusia alueita elämästäni. Suurin ulkoinen muutos oli tietenkin painoni, joka tippui alle kahdessa kuukaudessa 10 kiloa. Ystävien ja tuttavien kommentit: ’’Vitsi kun oot laihtunu’’ ja ’’Oon niin kateellinen sun itsekurista’’ antoivat minulle voimia jaksaa, vaikka olinkin henkisesti ja fyysisesti aivan loppu. Muistan olleeni monta kertaa olohuoneessamme tehden vatsalihaksia, punnerruksia, kyykkyjä, kunnes silmissäni sumeni. Itkin itseni uneen, koska nälkä oli niin valtavan suuri. Ja niitä tunnontuskia ei voi kukaan kuvitellakaan, kun kerran epähuomiossa erehdyin syömään purukumia jossa oli 2,4kcal kahden kalorin sijasta.

Anoreksia

Puolen vuoden aikana ulkonäköni muuttui riutuneen oloiseksi, vaikken koskaan ollutkaan pahasti alipainoinen. Aloin pyörtyillä, saada rytmihäiriöitä ja hiukseni ohenivat huomattavasti. Koulussakin alettiin jo todella huolestua. Muistan istuneeni terveydenhoitajan vastaanotolla peläten soittoa kotiväelle. Näin ei ’’onneksi’’ käynyt. Koska kukaan ei puuttunut missään vaiheessa syömishäiriööni, se sai jyllätä elämässäni vielä vuosien ajan. Jossain vaiheessa en enää kuitenkaan kyennyt pitelemään kiljuvaa nälkääni kurissa, joten aloin ahmia. Ahmin ja oksensin mitä vain käsiini sain. Huomasin olevani ’’hyvä’’ oksentamaan, taito jonka opin internetistä löytyviltä sivustoilta. Se tuntui järkevältä ratkaisulta, vaikka vain pahensi yleistä väsymystäni ja rytmihäirötuntemuksiani. Oksentaminen sai lisäksi kasvoni turpoamaan ja suupieleni halkeilemaan happaman vatsahapon vaikutuksesta. Välillä itseinhoni yltyi viiltelyyn ja toivoin, että joku veisi minut pois tästä helvetistä. Osasin salata hyvin kaiken äidiltäni, vaikka hän pari kertaa osoittikin pientä huolestumista; yrittäessään syöttää minulle pientä pitsapalaa ja löytäessään minut oksentamasta tultuaan töistä kotiin aikaisemmin kuin mitä olin odottanut.

Rimppakinttu
Rimppakinttu

Oli hetkiä, kun halusin eroon pitkäaikaisesta ystävästäni, sillä se tuntui saavan minut voimaan yhä huonommin. Luotto hyvään ystävään oli kuitenkin vielä liian suuri. Petra oli kuin kyynärsauvani.  Kun elämässäni tapahtui asioita joita en voinut hallita, Petra tiukensi otettaan. Hän sai minut uskomaan, että hallitsin elämääni syömisen kautta.

Paranemisprosessini alkoi muutama vuosi sitten, kun menin terveydenhoitajalle. Hän osasi ohjata minut nuorten mielenterveyspolille. Huomasimme kuitenkin yhdessä hoitavan lääkärini kanssa, ettei hoito ollut riittävää, joten hain Kelan tukemaa psykoterapiaa. Kynnys hakea apua oli kieltämättä erittäin suuri, sillä Petra oli ollut ystäväni niin kauan, etten tiennyt miten elää ilman häntä.

Tänä päivänä olen käynyt yli kaksi vuotta yksityisellä terapeutilla 1-2 kertaa viikossa. Hoitoni on ollut täynnä ylä- ja alamäkiä, sillä lukemattomia kertoja olen suorastaan inhonnut terapeuttiani, pitänyt koko hoitoa aivan perseestä revityltä ja julistanut koko paranemisprosessin toivottomaksi. Olen kuitenkin niin iloinen että olen jaksanut. Hoidon pitääkin tuntua välillä kauhealta, koska se vieraannuttaa tutuista tavoista ja tottumuksista. Yhtäkkiä en saanutkaan enää syödä samaa ruokaa, samoilta lautasilta, samaan aikaan. Mitä on elämäni ilman näitä rutiineja? Jokaista suupalaa varjosti myös jäätävä lihomisen pelko. Hoidon tarkoitus oli kuitenkin rikkoa minun ja Petran suhdetta, josta halusimme kummatkin toisaalta pitää kovasti kiinni.

Naama turpeessa oksentamisen takia
Väsymys ja oksentamisen tuoma turvotus

Erään perheenjäseneni kohtalo järkytti elämääni 2014. Elämäni tasapaino koki kolahduksen ja palasin takaisin ystäväni Petran luokse. Suvantovaiheeni kesti puolisen vuotta. Se koostui lukemattomista pussikeittodieeteistä, kovista känneistä ja itsemurhayrityksestä. Jossain vaiheessa heräsin ja tajusin mitä olin tekemässä. Heijastin perheenjäsentäni kohtaan kokemani surun ja vihani itseeni. Ymmärsin saman itseinhon johtuvan myös isäni poissaolosta. Terapiani kautta aloin ymmärtämään ajatusprosessejani ja käsittelemään rankkoja lapsuuteni muistoja. Tajusin eläneeni yrittäen mielistellä muita. ’’Koska elät vain kerran, elä itsesi ehdoilla, samalla rakastaen ja kunnioittaen sinulle tärkeitä ihmisiä.’’  Nämä sanat kirjoitin viime vuonna päiväkirjaani, ja niistä on tullut elämänfilosofiani kulmakivi.

Oksentamisen ja pussikeittodieetin karu totuus näkyy silmäpusseista
Oksentamisen ja pussikeittodieetin karu totuus näkyy silmäpusseista

Nyt koen olevani melko seesteisessä zen-tilassa syömishäiriöni kanssa. Kyllä, elämääni kuuluu hetkiä, milloin syöminen tuntuu epämiellyttävältä, mutta en anna sen ahdistuksen tunteen hallita elämääni. Tiedän, että voin luottaa itseeni. Teen kovasti töitä, että saisin autettua mahdollisimman montaa ihmistä tajuamaan oman itsensä ja terveytensä merkityksen, niin personal trainerin kuin fysioterapeutinkin ammatin kannalta. En aio ikinä enää luovuttaa elämäni suhteen, sillä minulla on merkitystä. Niin on myös teistä jokaisella.

Aidosti iloisen ihmisen hymy
Aidosti iloisen ihmisen hymy

Ja hei, ennen kuin joku Maikki siellä alkaa huutelemaan, että miten minä tällaisen elämän läpikäyneenä voin olla PT tai fysioterapeutti: En usko, että on ihmistä joka paremmin osaa samaistua niin painonpudottajien, massankasvattajien tai kehonkuvansa kanssa painiskelevien ihmisten tunteisiin. Me ’’ammattilaisetkin’’ olemme ihmisiä. Haluan laskea itseni samalle viivalle treenattavieni kanssa. Motiivini tähän hommaan on ennen kaikkea terveys ja hyvä olo. Haluan jakaa sitä uskomattoman hyvää fiilistä, mikä itselläni juuri nyt tässä hetkessä on.

Lopuksi haluan kiittää joka ikistä ihmistä, jotka ovat olleet tukemassa minua niin hyvinä kuin huonoina hetkinä.

Love you all, bitches!

2 vastausta artikkeliin ”Täysin toimintakykyinen syömishäiriöpotilas”

  • Hyvä kirjoitus arasta aiheesta :) tsemppiä ja voimia tervehtymiseen, kokemuksesta tiedän ettei Se parantuminen tapahdu hetkessä…

    • Suuret kiitokset :)
      Parantuminen on kyllä pitkä ja rankka prosessi, mutta onneks ollaa jo pitkällä.
      Ihanaa kevättä sinne!

Kommentointi on suljettu.